Tämä syntymässä oleva pentue on kasvattajaurani seitsemäs ja tietyt asiat mietittyvät minua sekä pennunostajia toistuvasti. Olen siis näiden vuosien aikana saanut vinon pinon ihania, järkevien ihmisten kirjoittamia pentukyselyitä - toki myös toisen vinon pinon, mutta jätetään se sikseen. Sellaiset jotka osoittavat koiran hankintaa mietityn monelta eri kantilta ja koiran tarpeet huomioiden - lämmittävät luonnollisesti mieltäni. Säästän itseäni paljolta huolelta sillä, että pidän ennemmin pentuja kotona yli-ikäisiksi, kuin luovuttaisin niitä perheisiin, joista en ole aivan varma. Olen toki joskus järkeillyt yli ensituntuman, mutta toivon, että oppirahat alkavat sillä osastolla olla maksettu. Eli jos joskus kyselen tiukkojakin kysymyksiä, johtuu se vain siitä, että välitän karvamuksuistani. Haluan ne perheisiin joissa on paitsi halu pitää koiraa, myös kyky pitää koiraa ja tehdä yhteistyötä kasvattajan kanssa.
Yllättävän moni perheen lemmikkiä etsivä esittää otsikkonakin olevan kysymyksen. On mielestäni sääli, että niinkin suurella osalla ihmisistä on käsitys, että nämä ovat NÄYTTELYKOIRIA. Jos sellainen rotu on olemassa ja törmäätte rotumääritelmään Kennelliiton sivuilta, lähettäisittekö minullekin linkin? :) Toki moni Isovillakoira nauttii kehässä ja sellaisen koiran kanssa näyttelyissäkäyminen voi olla antoisa harrastus sekä koiralle, että sen omistajalle. Aika joka vietetään yhdessä touhuten, kun on näistä melkolailla aina hienoa. Kuitenkin kun näyttelyiden järjestäjät suunnittelevat näyttelykehille aikatauluja, varataan yhdelle koiralle vain muutama minuutti aikaa/näyttely - mielestäni nuo muutamat minuutit kehässä eivät saisi satunnaisesti toistuvinakaan määrittää rotua "näyttelykoiriksi" ainakaan sen kustannuksella, että mielikuva perhekoirasta muuttuisi. Huomattavasti enemmän aikaa ne nimittäin viettävät rapsuteltavina, lenkillä, leikkien jne. Kaikki koirat ovat siis ensisijaisesti ja tärkeimmältä rooliltaan koti/perhekoiria, jos sen lisäksi tykkää käydä näyttelyissä, agilityssä, koiratanssissa tms niin hieno juttu! Tänäänkin saapuu jälleen yksi Nerian-koira kunnostettavaksi näyttelyä varten, mutta toki meiltä siis lähtee pentuja myös ihan "vaan kotikoiriksi". Ei sen tärkeämpää tehtävää koiralla olekaan,kuin olla perheen rakas lemmikki ja samalla tavalla niiden, kuin näyttelyissä käyvienkin koirien hyvinvoinnista on huolehdittava (noh, turkin hoidossa kotikoiran kanssa voi toki päästä helpommalla). Mitä näistä valionarvoista sitten voidaan päätellä? Se että nartulla, uroksella tai toisinaan kummallakin on jokunen muotovalionarvo tarkoittaa ainakin minulle sitä, että omistaja näkee koirassaan niin paljon hyvää (toivottavasti paikkansa pitävästi), että juuri sen koiran kanssa kokee mukavana ajanvietteenä ajella ympäri maita ja mantuja viikonloppuisin, ennen kukonlaulua ja sijoittaa siihen toisinaan huomattaviakin summia rahaa. Em. lisäksi siitä voidaan päätellä, että kyseinen koirayksilö on ainakin joidenkin ulkomuototuomareiden silmissä vaikuttanut tasapainoiselta ja rodulleen tyypillisesti rakentuneelta ja että sen hermot ovat kestäneet näyttelypaikan hälinän. Sekään ei vielä takaa pennuista muotovalioita tai hyvähermoisia, mutta toki se voi todennäköisyyksiä parantaa. Sanotaan, että "kauneus on katsojan silmässä". Itse ajattelen enemmänkin siten että, tuomarit painottavat asioita eri järjestyksessä. He yrittävät parhaansa mukaan valita parhaimmille sijoille koiria, jotka ovat mahdollisimman terverakenteisia ja sen tarkoituksen johon ne on jalostettu mukaisia. Näyttelyt ja terveystarkastukset yhdessä auttavat siis pitämään rodut oikealla tiellä. Tutkitaanhan esim. lonkkakuvista lonkkamaljan syvyys, reisiluun pään muoto, näiden yhteensopivuus ja nivelrikko - muttei esim. sitä onko koira pihtikinttuinen, sirppikintereinen tai kokoonsa nähden hintelä.
Pitkät tittelirivit eivät mielestäni kuitenkaan voi olla koirankasvatuksen itse tarkoitus, ne tulevat ikäänkuin itsestään jos näyttelyissä käy - jos ovat tullakseen. Eihän kaikki ihmiset sen enempää kuin koiratkaan ole näyttelyistä innostuvaa sorttia, eikä tarvitsekaan olla. Toki olisi hienoa, että kaikki siellä virallisissa luokissa edes sen kerran kävisivät. Tai vaikka jalostustarkastuksessa, jos turkinpito tuntuu vaikealta ajatukselta.
Tasapainoisuus on se mitä meillä haetaan, eikä se tule helposti ja suorinta tietä.
Viekö tämän nartun käyttäminen minut vielä lähemmäs tasapainoista (niin sisäisesti kuin ulkoisesti)koiraa? Mitä hyviä ja mitä huonoja piirteitä juuri tässä yksilössä on? Mistä ja miten löydän sopivan uroksen? Mistä asioista olen valmis tekemään kompromisseja ja mitä riskejä hyväksyn? On kysymyksiä jota kasvattajana mietin usein, mielestäni osa niistä olisi myös hyviä esittää kasvattajalle kun tulee katsomaan pentuja on ne sitten meidän tai kenen tahansa muun pentuja. Se että uros asui naapurissa ja narttu on mukava - ei loputtomiin riitä. Joitakin kompromisseja ja riskejä joutuu tekemään ja hyväksymään melkolailla joka kerta, jos kasvattaja ei niistä osaa tai halua kertoa niin olisin hieman hämmentynyt. Täydellistä koiraa, yhdistelmää eikä kasvattajaa ole olemassakaan.
Minulle koiran ensimmäinen rakennuspalikka on luonne, jos se on pielessä ei auta että koira on "suorahäntäinen, pikimusta 10-vuotiaana ja kulmautunut yhtäläisesti edestä ja takaa". Luonne on koirassa se minkä kanssa eletään 24/7 ja minkä ansiosta koirasta joko jää kauniit muistot tai sitten ei. Toki tuohonkin vaikuttaa se, että oikea pentu on päätynyt oikeaan perheeseen.
Meiltä pennut lähtevät pentutestattuina (pentujen oma luonnetesti). Meillä ensimmäinen pentue pentutestattiin jo 2007, joten tulokset alkavat pikkuhiljaa sukupolvien karttuessa olemaan vertailukelpoisia. Jos emme olleet tuolloin ensimmäinen Isovillakoirakennel joka tuon testaamisen järjestelmällisesti otti käyttöön, niin ainakin ensimmäisten joukossa. Tämä ei johdu siitä, etten näkisi itse pennuista mitään, vaan siitä, että on hyvä pysähtyä tutkimaan pentua yksilönä. Tällöin on helpompi havannoida mitkä sen sen hetkiset kehitystarpeet ovat ja minkälaisen perheen se tarvitsee. Vinkkinä kerrottakoon, että ne käyttäytyvät toisinaan hyvinkin erilailla ollessaan yllättäen vieraan ihmisen kanssa uudessa tilanteessa kuin tutun ja turvallisen kasvattajansa. Pennun hankintaa harkitsevan on syytä huomioida, että nämä ovat ISOJA VillaKOIRIA. Suuressa osassa on luonnetta ja etenkin nuorempana myös vilkkautta pienen kylän tarpeisiin. Ne tarvitsevat jämäkät omistajat ja selkeän laumanjohtajan kasvaakseen mukaviksi ja onnellisiksi perheenjäseniksi.
Teoriaa siitä tarvitseeko koira yleensä laumanjohtajaa vai tasa-arvoisen kumppanuuden ihmisen kanssa, on pyöritelty edestakaisin vuosikausia. Aikoinaan eräs opettajistani sanoi, että "valtatyhjiötä ei ole", joku siis päättää asioista aina. Villakoiran kanssa toivoisin, että ennemmin koiran omistaja, kuin koira. Koiralla siihen ei ole edellytyksiä ja melkoisen nopeasti koiran pitämisestä alkaa pudota mielekkyys. Jokainen voinee kuvitella itsensä lähemmäs 30-kiloisen karvamöllikän remmin toiseen päähän, kun se päättää peilijäällä lähteä naapurin nartun perään. Nämä ovat siinäkin mielessä älykkäitä, että osaavat kyllä mennä siitä mistä aita on matalin, jos omistaja ei ole riittävän vakuuttava.
Hyvä laumanjohtaja on reilu, välittävä, jämäkkä, looginen, oikeudenmukainen ja aktiivinen - näitä toivon myös seuraaville Nerian-pennuille!
Yllättävän moni perheen lemmikkiä etsivä esittää otsikkonakin olevan kysymyksen. On mielestäni sääli, että niinkin suurella osalla ihmisistä on käsitys, että nämä ovat NÄYTTELYKOIRIA. Jos sellainen rotu on olemassa ja törmäätte rotumääritelmään Kennelliiton sivuilta, lähettäisittekö minullekin linkin? :) Toki moni Isovillakoira nauttii kehässä ja sellaisen koiran kanssa näyttelyissäkäyminen voi olla antoisa harrastus sekä koiralle, että sen omistajalle. Aika joka vietetään yhdessä touhuten, kun on näistä melkolailla aina hienoa. Kuitenkin kun näyttelyiden järjestäjät suunnittelevat näyttelykehille aikatauluja, varataan yhdelle koiralle vain muutama minuutti aikaa/näyttely - mielestäni nuo muutamat minuutit kehässä eivät saisi satunnaisesti toistuvinakaan määrittää rotua "näyttelykoiriksi" ainakaan sen kustannuksella, että mielikuva perhekoirasta muuttuisi. Huomattavasti enemmän aikaa ne nimittäin viettävät rapsuteltavina, lenkillä, leikkien jne. Kaikki koirat ovat siis ensisijaisesti ja tärkeimmältä rooliltaan koti/perhekoiria, jos sen lisäksi tykkää käydä näyttelyissä, agilityssä, koiratanssissa tms niin hieno juttu! Tänäänkin saapuu jälleen yksi Nerian-koira kunnostettavaksi näyttelyä varten, mutta toki meiltä siis lähtee pentuja myös ihan "vaan kotikoiriksi". Ei sen tärkeämpää tehtävää koiralla olekaan,kuin olla perheen rakas lemmikki ja samalla tavalla niiden, kuin näyttelyissä käyvienkin koirien hyvinvoinnista on huolehdittava (noh, turkin hoidossa kotikoiran kanssa voi toki päästä helpommalla). Mitä näistä valionarvoista sitten voidaan päätellä? Se että nartulla, uroksella tai toisinaan kummallakin on jokunen muotovalionarvo tarkoittaa ainakin minulle sitä, että omistaja näkee koirassaan niin paljon hyvää (toivottavasti paikkansa pitävästi), että juuri sen koiran kanssa kokee mukavana ajanvietteenä ajella ympäri maita ja mantuja viikonloppuisin, ennen kukonlaulua ja sijoittaa siihen toisinaan huomattaviakin summia rahaa. Em. lisäksi siitä voidaan päätellä, että kyseinen koirayksilö on ainakin joidenkin ulkomuototuomareiden silmissä vaikuttanut tasapainoiselta ja rodulleen tyypillisesti rakentuneelta ja että sen hermot ovat kestäneet näyttelypaikan hälinän. Sekään ei vielä takaa pennuista muotovalioita tai hyvähermoisia, mutta toki se voi todennäköisyyksiä parantaa. Sanotaan, että "kauneus on katsojan silmässä". Itse ajattelen enemmänkin siten että, tuomarit painottavat asioita eri järjestyksessä. He yrittävät parhaansa mukaan valita parhaimmille sijoille koiria, jotka ovat mahdollisimman terverakenteisia ja sen tarkoituksen johon ne on jalostettu mukaisia. Näyttelyt ja terveystarkastukset yhdessä auttavat siis pitämään rodut oikealla tiellä. Tutkitaanhan esim. lonkkakuvista lonkkamaljan syvyys, reisiluun pään muoto, näiden yhteensopivuus ja nivelrikko - muttei esim. sitä onko koira pihtikinttuinen, sirppikintereinen tai kokoonsa nähden hintelä.
Pitkät tittelirivit eivät mielestäni kuitenkaan voi olla koirankasvatuksen itse tarkoitus, ne tulevat ikäänkuin itsestään jos näyttelyissä käy - jos ovat tullakseen. Eihän kaikki ihmiset sen enempää kuin koiratkaan ole näyttelyistä innostuvaa sorttia, eikä tarvitsekaan olla. Toki olisi hienoa, että kaikki siellä virallisissa luokissa edes sen kerran kävisivät. Tai vaikka jalostustarkastuksessa, jos turkinpito tuntuu vaikealta ajatukselta.
Tasapainoisuus on se mitä meillä haetaan, eikä se tule helposti ja suorinta tietä.
Viekö tämän nartun käyttäminen minut vielä lähemmäs tasapainoista (niin sisäisesti kuin ulkoisesti)koiraa? Mitä hyviä ja mitä huonoja piirteitä juuri tässä yksilössä on? Mistä ja miten löydän sopivan uroksen? Mistä asioista olen valmis tekemään kompromisseja ja mitä riskejä hyväksyn? On kysymyksiä jota kasvattajana mietin usein, mielestäni osa niistä olisi myös hyviä esittää kasvattajalle kun tulee katsomaan pentuja on ne sitten meidän tai kenen tahansa muun pentuja. Se että uros asui naapurissa ja narttu on mukava - ei loputtomiin riitä. Joitakin kompromisseja ja riskejä joutuu tekemään ja hyväksymään melkolailla joka kerta, jos kasvattaja ei niistä osaa tai halua kertoa niin olisin hieman hämmentynyt. Täydellistä koiraa, yhdistelmää eikä kasvattajaa ole olemassakaan.
Minulle koiran ensimmäinen rakennuspalikka on luonne, jos se on pielessä ei auta että koira on "suorahäntäinen, pikimusta 10-vuotiaana ja kulmautunut yhtäläisesti edestä ja takaa". Luonne on koirassa se minkä kanssa eletään 24/7 ja minkä ansiosta koirasta joko jää kauniit muistot tai sitten ei. Toki tuohonkin vaikuttaa se, että oikea pentu on päätynyt oikeaan perheeseen.
Meiltä pennut lähtevät pentutestattuina (pentujen oma luonnetesti). Meillä ensimmäinen pentue pentutestattiin jo 2007, joten tulokset alkavat pikkuhiljaa sukupolvien karttuessa olemaan vertailukelpoisia. Jos emme olleet tuolloin ensimmäinen Isovillakoirakennel joka tuon testaamisen järjestelmällisesti otti käyttöön, niin ainakin ensimmäisten joukossa. Tämä ei johdu siitä, etten näkisi itse pennuista mitään, vaan siitä, että on hyvä pysähtyä tutkimaan pentua yksilönä. Tällöin on helpompi havannoida mitkä sen sen hetkiset kehitystarpeet ovat ja minkälaisen perheen se tarvitsee. Vinkkinä kerrottakoon, että ne käyttäytyvät toisinaan hyvinkin erilailla ollessaan yllättäen vieraan ihmisen kanssa uudessa tilanteessa kuin tutun ja turvallisen kasvattajansa. Pennun hankintaa harkitsevan on syytä huomioida, että nämä ovat ISOJA VillaKOIRIA. Suuressa osassa on luonnetta ja etenkin nuorempana myös vilkkautta pienen kylän tarpeisiin. Ne tarvitsevat jämäkät omistajat ja selkeän laumanjohtajan kasvaakseen mukaviksi ja onnellisiksi perheenjäseniksi.
Teoriaa siitä tarvitseeko koira yleensä laumanjohtajaa vai tasa-arvoisen kumppanuuden ihmisen kanssa, on pyöritelty edestakaisin vuosikausia. Aikoinaan eräs opettajistani sanoi, että "valtatyhjiötä ei ole", joku siis päättää asioista aina. Villakoiran kanssa toivoisin, että ennemmin koiran omistaja, kuin koira. Koiralla siihen ei ole edellytyksiä ja melkoisen nopeasti koiran pitämisestä alkaa pudota mielekkyys. Jokainen voinee kuvitella itsensä lähemmäs 30-kiloisen karvamöllikän remmin toiseen päähän, kun se päättää peilijäällä lähteä naapurin nartun perään. Nämä ovat siinäkin mielessä älykkäitä, että osaavat kyllä mennä siitä mistä aita on matalin, jos omistaja ei ole riittävän vakuuttava.
Hyvä laumanjohtaja on reilu, välittävä, jämäkkä, looginen, oikeudenmukainen ja aktiivinen - näitä toivon myös seuraaville Nerian-pennuille!